 |
Wien, vankila ja kesä psykologiharjoittelussa
Olin jo vuoden 2003 lokakuussa päättänyt mennä Wieniin hinnalla millä hyvänsä, sillä en halunnut enää roikkua turhaan psykologiaan liittymättömissä hanttihommissa Suomessa. Vaikka en uskonut löytäväni alan hommia ulkomailtakaan, ajattelin hanttihommien ulkomailla olevan parempi vaihtoehto kuin hanttihommat kotimaassa. Lähetin kuitenkin hakemukseni CIMOn kansainvälisen harjoittelun alakohtaiseen hakuun, mikä suureksi yllätyksekseni poikikin puhelinsoiton huhtikuussa. Jaana Mutanen CIMOsta soitti kysyäkseen, olisinko kiinnostunut psykologiharjoittelusta Wien-Favoritenin huumeriippuvaisille tarkoitetussa erikoisvankilassa. Ensireaktioni oli ”jippii!”, mutta harjoittelun alun lähestyessä paniikki iski täydellisesti, varsinkin itävaltalaisten ystävieni kauhistellessa ajatusta.
Käytännön asiat sujuivat mukavasti, vaikka sähköpostilla on Keski-Eurooppaan turha yrittää pitää yhteyttä. Sain itse sopia harjoitteluajan ja sain apurahaa CIMOlta. Ajatukset alkoivat heittää villiä ympyrää päässäni. Minkälaista olisi vankilassa? Ovatkohan ne ihmiset siellä ihan kauheita ja toivottomia tapauksia? Onkohan se vaarallista?
Avainketju kuin suoraan elokuvista
Wien-Favoriten on Wienin vanhimpia työväenalueita. Se on köyhä suurkaupunki rikkaan suurkaupungin sisällä. Lukuisien asuintalojen ja ränsistyneiden vanhojen kortteleiden keskellä on alueen oikeustalo ja samassa talossa sijaitsee noin 100 vangille suunnattu huume- ja alkoholiriippuvaisten hoitoon keskittynyt vankila.
Ihan aluksi vankilassa oli vaikea tottua jättiläismäiseen avainketjuun ja siihen, että joka paikassa oli suuria teräsovia, joita piti avata ja sulkea… ja avata ja sulkea... Ja ne avaimet ovat ihan oikeasti sellaiset kuin elokuvissa! Ensimmäisenä päivänä minua ohjailtiin ihmiseltä toiselle, koska kukaan ei tiennyt minkään harjoittelijan edes tulleen sinä päivänä taloon. Sain lopulta tietää, että minua oli kaavailtu naisten suljetun osaston harjoittelijaksi. Totta puhuen olisin mieluummin istunut psykologiharjoittelijoiden huoneessa, tutustunut kirjallisuuteen ja vetänyt syvään henkeä. Nyt kuitenkin ajattelen, että oli hyvä tulla suoraan ”heitetyksi kylmään veteen”. Muuten olisin ehtinyt kasvattamaan oman uskallukseni kynnystä valtavaksi ja jännitykseni olisi vain pahentunut.
Frau Anna teki töitä tosissaan
Työnkuvaani kuului psykoedukatiivisen ryhmän veto parityönä, psykologisiin ryhmäterapioihin osallistuminen ja alkuhaastattelujen läpivieminen naisten suljetulla osastolla. Lisäksi osallistuin naisten avopuolen ryhmiin seuraajana ja kävin heidän kanssaan valvotuilla iltalomilla esimerkiksi ilmaiskonserteissa ja grillaamassa. Psykoedukatiivinen ryhmä vei suurimman osan ajastani ja energiastani: ryhmää pidettiin neljä tuntia päivässä, maanantaista torstaihin, ja ryhmässä oli noin kymmenkunta naista.
Työkulttuuri oli Itävallassa erilainen kuin Suomessa ja joissakin kohdin yllättäväkin. Teitittely kuuluu keskieurooppalaiseen tapakulttuuriin, joten vangit teitittelivät meitä sekä me vankeja. Olen heille vieläkin ”Frau Anna”, koska Vuorivirta oli vaikeasti artikuloitava nimi itävaltalaiseen suuhun. Minulla olikin läheisempi ja epävirallisempi suhde asiakkaisiin kuin monella itävaltalaisella työntekijällä. Suurin osa työkavereistanikin siirtyi kahden päivän kuluessa etunimitasolle, mutta esimieheni jatkoi teitittelylinjalla koko kaksi kuukautta. Toisaalta harjoittelijat saivat todella itsenäisesti tehdä töitä ja minuun luotettiin jo hyvin lyhyen ajan päästä.
Vaikeinta – kuten varmasti kaikessa psykologintyössä – oli kuitenkin avuttomuuden tunne asiakkaiden ongelmien edessä. Käytännössä katsoen kaikilla naisasiakkaillani oli takanaan erittäin rankka elämä väkivallan, hyväksikäytön sekä huumausaineiden noidankehässä. Heillä oli kaikilla lapsia, jopa nuorimmilla 19-vuotiaillakin. Raiskaukset, itsemurhayritykset, lasten huostaanotot, AIDS sekä vankeus pyörivät kyllä päässäni alussa öisinkin. Tärkeää oli oppia tahdonvoimalla jättämään työt ja siihen liittyvät ajatukset vankilan ”porttien” sisäpuolelle. Ja onneksi kesäisen Wienin lämpimät illat antoivat paljon muutakin ajateltavaa!
Kasvattava kokemus
Kokemus kesästä oli siis todella kasvattava. Sain Wienissä taas vähän enemmän selkoa omista rajoistani ja vahvuuksistani sekä itsevarmuutta psykologina. Suosittelen ulkomaanharjoittelua erittäin lämpimästi kaikille, joilla on uskoa omaan kielitaitoonsa. Saksan osaaminen oli JA Wien-Favoritenissa välttämättömyys, mutta kielitaidon ei tarvitse olla toisen äidinkielin tasoa ollakseen riittävä. Uusien kulttuurien ja työtapojen seuraaminen on loistava kokemus, vaikka ei tarvitsisikaan sitä myöhemmin. Avartavaa oli myös huomata, ettei vankiloissa ole vain toivottomia ja vaarallisia tapauksia. Useat asiakkaistani olivat ”normaaleja” ihmisiä, joilla vain sattui olemaan paljon ongelmia!
Anna Vuorivirta
>> Takaisin
>> Itävalta-vinkkejä tässä palvelussa
[Julkaistu 5.1.2005 | JHA]
|
| |
|
|
|
Cimo.fi-verkkopalvelu